Noniin, tässä alkaa olla n. kuukausi takana koti-isyyttä ja taisin silloin luvata vähän kuulumisia ekalta viikolta. Yritän nyt sitten muistaa kaikki hauskat yksityiskohdat näin parin viikon takaa…

Ensimmäinen viikko oli kyllä mielenkiintoinen. Maanantai-tiistai  alkoi muistaakseni tosi kivasti mäki heräsin ajoissa. Sää oli kaunis, kerkesin juoda aamukahvit, syödä vähän leipää ja istuskella parvekkeella. Aamupäivät oli mun ja Viivin semmoista autuasta ja iloista totutteluaikaa. Iltapäivällä unien jälkee meni ihan ok siihen asti, kunnes Anna tuli kotiin! Ensin Viivi oli ihan innoissaan “Jee, äiti tuli kotiin!” Mutta sitten Viivi tajusi hetken päästä, että “Hei, MISSÄ SÄ OOT OLLUT!?” Ekalla viikolla nähtiin luultavasti ensimmäiset oikeat _itku-potku-raivarit_ . Sitä kiukuttelua kestikin sitten koko viikon iltaisin. Anna sai aika monta osumaa, kun äidin oma kullannuppu osoitti ikävää ja rakkautta.

Ainiin,ensimmäisen viikon “kirsikka kakun päällä” oli kyllä se, että Viivi oli kuumeessa kolme päivää. Ettei Annalla vaan olisi liian helppoa töissä ekalla viikolla.

Toisella viikolla oli jo hitusen verran helpompaa, ehkä. Kiukut ei ollu enää niin rajuja ja Annakin oli päässyt jo rytmiin hyvin. Me jäätiin välillä Viivin kanssa vähän pidempään leikkimään ja mentiin nukkumaan vasta kun Anna oli jo nukahtanut, eikä edes herätetty Annaa kun me tultiin nukkumaan. Se oli yksi riemunhetki ainakin itselleni, kun Viivi meni mun kanssa nukkumaan ilman pihahdustakaan.

Viikkoa tai päivää en enää muista, mutta olipa sellainenkin tilanne tässä sopeutumisvaiheessa, ettei äiti meinannut kelvata nukuttamaan Viiviä, vaan piti saada iskä paikalle.  Molempien väliinhän sitä sitten kuitenkin nukahdettiin.

Tosiaan nyt on menty taas vähän siihen että Viivi nukkumaan ja iskä jää vielä vähän hillumaan, joka on johtanut nyt viimeisen viikon siihen, että Viivi saa aamuisin kahdeksan aikaan huutaa “MennäänMennäänMennään” ja nykiä mua varpaista. Tänään tosin heräsin jo seitsemältä ja Viivi kuorsaa tuolla edelleen. Siksi mä kerkesin tännekkin naputtelemaan.

Nyt alkaa kyllä tuntua siltä, että Viivikin on sopeutunut tähän karvaiseen päivähoitajaan, eikä enää protestoi kovin paljoa iltaisin. Minäkin alan sopeutumaan päivärytmiin ja yritän koko ajan parantaa ajanhallintaani, että Viivin päivärytmi olisi mahdollisimman tasainen. Olen nauttinut tästä kiireettömästä elämäntyylistä aika täysillä ja välillä on vähän aikataulut lipsahtanut.  Josta puheen ollen kohta pitäisi ruveta keittämään puuroa ja nykimään Viiviä varpaista, jos halutaan ehtiä ulos, ennenkuin lähdetään muskariin ja perhekerhoon..