No niin, nyt on minunkin vuoro aktivoitua ja kirjoittaa kuulumisia, jotta Juhan ei tarvitsisi minun puolestani kirjottaa.

Jos aloitetaan viime vuoden elokuusta. Silloin aloitin intoa puhkuen uudessa työpaikassa. Pääsin äitiysloman sijaiseksi suomalais-venäläiseen päiväkotiin johtajaksi. Hommaa riitti ja viihdyin paikassa todella hyvin. Ihmiset olivat ihania ja lapset myös. Haastettakin oli juuri sopivasti. Sain paljon siellä aikaiseksi ja olenkin ylpeä saavutuksistani siellä. Illat menivät Viivin kanssa kiukutellessa samalla kun Juha koitti saada kursseja kasaan koulussa. Ei mennyt hänellä ihan putkeen, kun koulun puolelta tuli ylläreitä jatkuvasti. Tunteja tai kursseja peruttiin ilman ilmoitusta ja tunnit olivat väärissä luokissa väärään aikaan.

Niin sitä kuitenkin eleltiin ja olimme iloisia sen hetken tilanteeseen. Saatiin talouskin suhteellisesti kohdilleen, ja velkoja maksuun. Siinä samassa iloittiin uudesta tulevasta perheenlisäyksestä, johon ei kuitenkaan ehtinyt keksittyä täysillä työ- ja muiden kiireiden ohella.

Sitten alkoi pieni alamäki, töissä alkoi käymään raskaaksi ja väsymys alkoi painaa. Raskaudessa ilmeni ongelmia ja töissä vähän lisää stressiä. Viivin uhma paheni ja velkataakka ei helpottanut (johtunee meidän Italian matkasta joka päätettiin kaikesta huolimatta totetuttaa, koska mikään matka ei tule kysymykseenkään lähitulevaisuudessa. Ja koska se oli samalla meidän äidin syntymäpäiväreissu, jossa oli mukana vanhempieni lisäksi siskoni poikansa kanssa. En kadu matkaa hetkeäkään!). Ja niinhän siinä kävi, että juuri ennen Joulua lääkäri teki sen ratkaisun, että työnteko on lopetettava ja lepo on välttämätön. Sitten piti saada äkkiä itselleni sijainen ja kun asiat loksahtivat paikoilleen sain keskittyä vain lepoon.

Nyt olemme siis siinä pisteessä, että olen jäänyt nyt äitiyslomalle ja Juha palaa koulun penkille. Me tytöt jäämme kotiin hoitaman arkea ja odottamaan pikkuveljen syntymää. Onneksi tutuksi on tullut erittäin mukava ja avulias naapuri poikansa kanssa, josta meille on  seuraa päivisin. Häneltä olen saanut joitakin poikien vaatteita ja joskus jopa pari palaa leipää tai kananmunia, kun hätä on yllättänyt. Eikä tarvitse kuin kävellä muutaman askeleen, hän asuu nimittäin samassa kerroksessa, kuusi ovea sivulle.

Omasta olotilasta sen verran, että täytyy myöntää, että tämä odotus on ollut kyllä ehdottomasti huomattavasti rankempi kuin edellinen, mistä lie johtuu. Selkää särkee kun istuu vähänkin pidempään, kävely on raskasta ollut jo pidemmän aikaa ja närästää niin paljon, että lääkkeetkään eivät auta. Tämän “joululoman” ajan olenkin saanut ottaa melko rennosti, koska kaikki rankimmat hommat (viivin pyllyn pesut, ulkoilut, pukemiset, ym…) on Juha hoitanut, mutta nyt täytyy itse selvitä nämä viimeiset viikot. Toivottavasti pikkuinen pysyy kutenkin edes helmikuulle masussa, sitten onkin jo sen verran hyvin viikkoja, että saisi vaikka tullakin.

Tässä pieni katsastus viimeiseen puoleen vuoteen näin minun silmin, koitan vähän aktivoitua tästä ja kirjoitella vähän useammin. Jännityksellä odotan mitä tuleva viikko tuo tullessaan, ja miten pääsemme rytmiin kiinni iskän ollessa koulussa. Luulen, että molemmilla tulee olemaan kova ikävä, varsinkin kun takana on kolme viikkoa tiivistä yhdessäoloa.

Hyvää alkanutta vuotta kaikille ja nautimmehan tästä oikesta talvesta!!

-Anna-